|
Saamelainen evakkoArviointeja ks. http://www.veli-pekkalehtola.fi/evakko.htm
Veli-Pekka Lehtola: Saamelainen evakko - rauhan kansa sodan jaloissa (1994) Sotavuodet ja evakkoaika Pohjanmaalla merkitsivät saamelaiskulttuurille suurta murrosta, jota ilman saamelaista nykykulttuuria ei voi ymmärtää. Rauna Paadar-Leivon lisäksi aiheesta on julkaistu kaksi tietokirjaa, Veli-Pekka Lehtolan Saamelainen evakko (1994) ja Niilo Aikion Liekkejä pakoon (2000). Kuva Saamelainen evakko -kirjan julkistamisesta Utsjoella 1994, ks. tästä
Lehtolan teos on sekä kartoittava dokumentti että tarinoiden kyllästämä kertomus, jossa kirjoittaja seuraa samalla oman äitinsä perheen vaiheita vanhan Karigasniemen rauhasta Pohjanmaan lakeuksille ja takaisin muuttuneeseen Lappiin. Seuraavassa referaatti Lehtolan tutkimuksesta:
1. Saamelainen sotahistoria Saamelaiset eivät myöskään ennen 1900-lukua palvelleet valtioiden armeijoissa, sillä lapinkylien (siidain) verovelvollisuus vapautti kaikki saamelaiset asepalveluksesta. Tämä erityisoikeus kumottiin ensimmäisenä Norjassa vuonna 1897 annetulla lailla ja Suomessa itsenäisyyden myötä vuonna 1918. Sattuneiden kuolemantapausten vuoksi Suomen saamelaiset vapautettiin vuonna 1923 uudelleen asepalveluksesta kymmeneksi vuodeksi. Ensimmäiset laajamittaisen sodan kokeneet saamelaiset olivat Venäjän kolttasaamelaiset, jotka joutuivat osallistumaan ensimmäiseen maailmansotaan vuoden 1915 alusta lähtien. Miehet taistelivat tuhansien kilometrien päässä kotoaan: Puolassa, Saksan rintamalla ja Kiinan rajalla Mandschuriassa asti. Miesten sotapalvelus jatkui vielä vallankumousten jälkeenkin, ja esimerkiksi Jaakko Sverloff, kolttien myöhempi luottamusmies, pääsi kotiinsa vasta kuuden sotavuoden jälkeen vuonna 1921. Siinä vaiheessa hänen kotipaikkansa Suonikylä oli jo jaettu kahtia ja hänen sukunsa jäänyt Suomen puolelle. Toisen maailmansodan syttyessä myös Norjan ja Suomen saamelaiset kutsuttiin aseisiin. Kuutena sotavuotena saamelaiset joutuivat kokemaan sodankäynnin koko ironian. Talvisodassa 1939-40 Suomen saamelaiset taistelivat venäläisiä maahantunkeutujia vastaan, joiden joukoissa taisteli Neuvostoliiton saamelaisia. Norjan kevätsodassa 1940 sikäläiset saamelaiset taistelivat Saksan armeijaa vastaan liittoutuneiden joukkojen rinnalla. Jo vuotta myöhemmin Suomen saamelaiset olivat tukemassa saksalaisten hyökkäystä Neuvostoliittoon, jonka joukoissa oli edelleen Kuolan kolttasaamelaisia. Teoriassa mahdollista oli, että saman kansan jäsenet ampuivat Petsamossa tai Kuolassa toisiaan. Miehitetyssä Norjassa saksalaisia sabotoivan vastarintaliikkeen riveissä toimi saamelaisia. Lopuksi saamelaiset sotivat suomalaisten joukkojen rinnalla vetäytyviä saksalaisia vastaan, jotka polttivat koko Suomen ja Norjan Saamenmaan. Sotienjälkeisiä vuosia ajatellen saksalaisten joukkojen vaikutus Lapissa sotavuosina oli merkittävä. Kolmen sotavuoden aikana saksalaiset tarjosivat paikalliselle väestölle runsaasti ansiotöitä, kävivät kauppaa ja toivat näin mukanaan rahatalouden, joka esimerkiksi Tenon saamelaisten keskuudessa oli ollut hyvin vähäistä. Tärkeimpiä muutoksia oli se, että saksalaiset rakensivat valmiiksi Kaamasen-Karasjoen-Lakselvin ja Karesuvannon-Kilpisjärven tiet, jotka menivät läpi keskeisten saamelaisalueiden ja joita pitkin yhtäkkinen valtaväestöjen vaikutus sotien jälkeen tuli.
2. Saamelainen evakko Saamelaisalue Enontekiötä lukuunottamatta kuului 1. kiireellisyysvyöhykkeeseen, ja evakuointi aloitettiin samana päivänä kuin vyöhykkeet määriteltiin. Siinä, missä muualla Lapissa omaisuutta ja karjaa voitiin ottaa mukaan kohtuullisessa määrin, Petsamon, Inarin ja Utsjoen asukkaiden omaisuus jäi sodan jalkoihin ja karja teurastettiin tai myytiin saksalaisille. Siitä huolimatta evakuointi sujui hyvin, ja laajojen erämaiden evakuoiminen vajaassa kahdessa viikossa oli viranomaisilta hyvä saavutus. Parista tuhannesta Suomen saamelaisesta vain muutamia kymmeniä poromiehiä jäi sotatoimialueelle viranomaisten suostumuksella hoitamaan poroja. Sen sijaan Norjan puolella tilanne oli toinen. Koska siellä evakuoinnista päätti ja huolehti Saksan armeija, joka oli miehittänyt Norjan vuonna 1940, väestö suhtautui evakuointiin kielteisesti. Monet päättivät yrittää pysytellä kotiseudullaan ilman viranomaisten lupaa ja tavallista olikin, että saksalaisten tuotua pakkausmääräykset asukkaat lähtivät karjoineen erämaihin. Pääreittien varsilta eli lähinnä rannikolta asukkaat saatiin pakkoevakuoiduiksi paremmin, kun sen sijaan sisämaan asukkaista monet viettivät talvikauden tuntureissa, metsissä ja vuoristossa. Pohjois-Norjan 72 000 evakuoitavasta asukkaasta lähes kolmannes jäi "talvehtimaan" kotiseuduilleen. Vetäytyvät saksalaiset polttivat Suomen ja Norjan Lapin melko täydellisesti erityisesti pääteiden varsilta. Suomen Lapissa tuhot olivat yleisesti sitä suurempia, mitä pohjoisemmaksi tultiin. Niinpä Enontekiön ja Inarin kunnat oli tuhottu 80-90 -prosenttisesti. Sen sijaan vaikeakulkuinen Utsjoen kunta säästyi tuhoilta paremmin. Samoin Pohjois-Norja hävitettiin varsin totaalisesti rannikolla ja suurissa keskuksissa, kun taas erämaissa säilyneitä rakennuksia oli jonkin verran. Saksalaiset tuhosivat Norjan Lapin siitä huolimatta, että vihollinen eli venäläiset eivät koskaan edenneet Tanaa lännemmäksi. Saamelaiset sijoitettiin Keski-Pohjanmaalla neljään kuntaan: Inarin asukkaat Ylivieskaan, utsjokelaiset Alavieskaan, kolttasaamelaiset Kalajoelle ja pieni Sompion väestö Himangan kuntaan. Evakot asuivat aluksi kouluissa ja muissa yleisissä tiloissa, mutta pääsivät syksyn mittaan majoittumaan yksityisiin taloihin. Saamelaisten matka suomalaisen maatalousväestön keskelle toi mukanaan varsin tyypillisiä pakolaisongelmia, jotka nousivat erilaisista taloudenhoidon tavoista ja kulttuurin ihanteista. Evakuoinnin äkillisyyden takia saamelaiset eivät voineet esittäytyä keskipohjalaisille parhaalla mahdollisella tavalla, sillä heillä ei ollut mukanaan tavaroita eikä ruokaa, ja muutto tapahtui maaseudun kannalta kiireisenä aikana. Monet saamelaiset eivät osanneet kunnolla suomen kieltä, ja kommunikointia vaikeuttivat myös molemminpuoliset ennakkoluulot. Puhtaasti talonpoikaisen suomalaisasutuksen elämäntapa ja arvot olivat kokonaan toisenlaiset kuin puolinomadista luontaiselämää viettäneiden saamelaisten. Esimerkiksi vuotuiskierron mukaan eläneiden kolttasaamelaisten siisteys ja elämäntavat eivät täyttäneet kiinteän asutuksen ehtoja, ja ortodoksisiin, venäläisiksi koettuihin kolttiin suhtauduttiin muutenkin kaikkein kielteisimmin. Jonkinasteista maataloutta harjoittaneet ja suomea puhuvat saamelaiset koettiin läheisemmiksi. Kieliongelmat jatkuivat kuitenkin koko evakkoajan ja vahvistivat saamelaisten tunnetta suomen kielen erityisasemasta. Talven mittaan esiintyi kuitenkin paljon asumiseen, vaatetukseen ja muonitukseen liittyviä ongelmia, joista osa aiheutui paikallisten ihmisten nurjamielisyydestä, osa siirtoväen huollon vaikeuksista. Tilat olivat luonnollisesti ahtaat, ja joskus isäntäperhe jopa "säästeli" parempia huoneita evakoilta. Saamelaisten vaatteet olivat jääneet kotiseudulle, ja kova pakkastalvi viimaisella rannikkoseudulla tuotti suuria vaikeuksia. Elintarviketilanne paikkakunnalla oli vaikea ja usein parhaat palat ruokatavaroista jaettiin keskipohjalaisten omissa kaupoissa paikkakuntalaisille itselleen - evakoiden omien kauppiaiden ei sallittu avata liikkeitään. Evakoiden vähäiset rahat kuluivatkin kalliisiin, mutta välttämättömiin ruokiin mustasta pörssistä. Rannikon ilmasto, ruokavalion muuttuminen ja saamelaisten immuniteetin puute olivat syinä siihen, että kuolemantapauksia esiintyi saamelaisten evakoiden joukossa runsaasti enemmän kuin esimerkiksi paikallisten keskuudessa. Erityisesti lapsia kuoli talven aikana vatsatauteihin ja erityisesti kulkutauteihin: kurkkumätään, hinkuyskään ja lavantautiin. Ongelmista huolimatta saamelaiset sopeutuivat oloihin kohtuullisen hyvin. Erityisesti nuoret saamelaiset viihtyivät paikkakunnalla: he tutustuivat samanikäisiin nuoriin, kävivät tanssipaikoiilla ja muissa nuorison riennoissa.Vanhemman polven keskuudessa eräs keskipohjalaisia ja saamelaisia yhdistävä tekijä oli lestadiolaisuus, joka oli molemmille väestöille tärkeä uskonsuunta. Seuroja pidettiin taloissa viikoillakin, ja paikkakuntalaiset antoivat mielellään kotinsa seurapirteiksi evakkoja ja heidän pappejaan varten. Kodin menetys, turvattomuuden tunne ja kokoontuminen yhteen vieraissa oloissa loivat saamelaisten keskuudessa myös uuden tietoisuuden yhteisyydestä, jonka heijastumana keväällä 1945 Alavieskassa syntyi ensimmäinen Suomen saamelainen yhdistys Samii Litto, saamelaisten liitto. Koska saksalaiset olivat miinoittaneet Lapin, evakuoitua väestöä alettiin palauttaa vasta keväällä ja kesällä 1945. Väestön koti-ikävää kuvasti se, että hyvin monet palasivat heti jopa omalla vastuullaan, vaikka viranomaiset eivät sitä suositelleet. Saamelaisalueelle oli lähtenyt poromiehiä jo syystalvella, mutta varsinainen suurpalautus ajoittui huhti-toukokuulle. Utsjoen kunta oli säästynyt tuhoilta ja miinoittamiselta muita paremmin, ja sen 900 saamelaisesta asukkaasta puolet palasi keväällä ja toinen puoli kesällä. Sen sijaan esimerkiksi tuhotun Inarin asukkaista saatiin kesän kuluessa palautetuiksi vain runsaat puolet. Uuden elämän aloittaminen tuhotussa Saamenmaassa oli vaikeaa. Lähes kaikki Inarin ja Enontekiön rakennukset oli tuhottu. Utsjoella talot olivat säilyneet paremmin, mutta niistäkin lähes koko irtain omaisuus oli varastettu tai hävitetty. Kalastajasaamelaisille suurimpia tuhoja oli veneiden lähes totaalinen tuhoutuminen. Poronomistajat puolestaan joutuivat toteamaan, että porokarjat olivat sotavuosien pakkoteurastusten ja Lapin sodan tuhojen takia huvenneet joillakin alueilla yli puoleen entisestä. Vaikein tilanne oli Petsamon kolttasaamelaisilla. Heidän sukualueensa olivat jääneet rauhanteossa Neuvostoliiton puolelle ja selväksi kävi, että - erityisesti nuoret - koltat eivät halunneet palata sinne. Suomen viranomaisten kunniana on pidettävä sitä, että he pyrkivät pitämään kolttayhteisön koossa eivätkä esimerkiksi sirotelleet sitä muiden Petsamon siirtolaisten joukkoon. Neljä vuotta kestäneen suunnitteluprosessin jälkeen entisen Petsamon koltat sijoitettiin Inarinjärven pohjois- ja eteläpuolelle: Suonikylän koltat asutettiin Sevettijärven alueelle, muut koltat Nellimin seudulle. Koltat asettuivat uusille asuinalueilleenkin sukukunnittain, mutta merkittävä muutos Petsamon aikaan oli vuotuiskierron loppuminen: esimerkiksi suonikyläläisten kapealle järvivyöhykkeelle sijoitettu kiinteä asutus ei enää tuntenut kesäalueita eikä talvikylää. Kalakannan niukkuudesta ja poronhoidon muutoksista johtuen kolttien elämä muuttui hyvin voimakkaasti verrattuna Petsamon aikaan.
3. Muuttuva Saamenmaa Ulkoisia vaikutteita merkittävämmäksi tekijäksi koko saamelaiskulttuurin kannalta tuli Lapin sodan aiheuttama hävitys ja jälleenrakennus. Vuosisataisen asutuksen tuhoutuminen merkitsi luonnollisesti katkeamaa aineellisessa kulttuurissa. Tuhoamatta jääneillä alueilla elämä asettui kuitenkin evakon jälkeen nopeasti vanhoille uomilleen ja sai vielä muutaman vuosikymmenen jatkaa entistä kehitystään. Sen sijaan tuhotuilla alueilla elämä muuttui usein nopeasti. Se, että asutukset ylipäänsä oli hävitetty, kuvasti sitä, että ne olivat teiden tai muiden helppojen liikenneyhteyksien lähettyvillä. Tie oli niin tärkeä tekijä saamelaisalueen sulauttamisessa, että saamelaisten suomalaistumista voidaan seurata "tien historiana". Tiet toivat mukanaan runsaasti Lapin jälleenrakentamiseen osallistuvaa väestöä, jonka myötä saamelaisalue alkoi voimakkaasti suomalaistua. Paitsi että saamelaisalueen laitamille kehittyi täysin suomalaisia kyliä Ivalon tapaan, myös esimerkiksi Karigasniemen nykyinen taajama syntyi sotien jälkeen maantien varteen. Postilaitoksen, poliisin, rajavartioston, terveydenhuollon toiminta tuli laajemmin mahdolliseksi vasta teiden parantumisen myötä - ja kaikkien niiden kielenä oli suomi. Samalla lailla kuin saamelaisalue jälleenrakennettiin kokonaan suomalaiseksi, suomalaisten tyyppitalojen standardien mukaan, suomalaiset ihanteet alkoivat näkyä saamelaisten arkipäivässä ja käytännöissä. Selvimpiä merkkejä uusista vaikutteista oli muutos pukeutumisessa: saamelaisasusteet alkoivat korvautua suomalaisilla vaatteilla. Vaikka osasyynä siihen oli se, että suomalaisvaatteita oli helpompi saada, oli kyse myös muodista. Saamelaistaloihin alkoi tulla uusia suomalaisia tarvekaluja ja koristeluja; saamelaiset alkoivat käydä tansseissa ja muilla paikkakunnilla, joissa saamea ei haluttu puhua; joulupukkikin tuli Tenolle varsinaisesti vasta sotien jälkeen. Myös saamelaisissa edustuselimissä suomalaistuminen näkyi: kun saame oli ollut Utsjoen kunnanvaltuuston kielenä 1950-luvulle asti, niin nyt - vaikka valtuusto pysyi saamelaisenemmistöisenä - kieli vaihtui suomeksi. Keskeisimpiä evakkoajan tuomia vaikutteita elinkeinojen alalla oli maanmuokkauksen ja -viljelyn läpimurto esimerkiksi Tenolla. Se aiheutti varsin nopeasti vanhan saamelaisen kesäpaikkajärjestelmän loppumiseen, sillä jänkäheinän keruu ja jäkälän nostaminen loppuivat vähitellen ja tehostunut rehunkasvatus edellytti työväen asettumista paikalleen varsinaiseen asuinpaikkaan. Myös ansiotyö, johon saamelaiset tottuivat jälleenrakennusaikana, vaati työväen kiinteämpää oleskelua ansiotyön lähellä. Yhdessä rahatalouden ihanteiden myötä se johti saamelaisten elinkeinopohjan murtumiseen. Rahan merkitys korostui ansiotyön myötä myös saamelaisten keskuudessa: nyt alettiin hankkia valmiita tuotteita valmistamatta niitä enää kovinkaan paljon kotona. Ansiotulojen suhteellisen määrän lisääntyessä alettiin laskea numeroissa myös elinkeinoista saatavaa tuotosta, joka ei enää tuntunut vastaavan siihen suunnattuja resursseja. Eri elinkeinolohkoille jakaantuva, vuotuiskierron mukainen elämäntapa ei ollut enää "tehokasta", vaan rahallisen hyödyn turvaamiseksi katsottiin parhaaksi keskittyä yhdelle alalle. Suomalaisten ihanteiden mukaan tuo ala oli nimenomaan maatalous, jonka kaikkivoipuutta Lapissakin ihannoitiin esimerkiksi poronhoidon kustannuksella. Ehkä suurimmaksi tekijäksi saamelaisten sulauttamisessa nousi koululaitos. Vuoden 1946 oppivelvollisuuslaki lakkautti käytännössä vanhan katekeettajärjestelmän, jossa saamenkielen taitoiset opettajat olivat kiertäneet erämaissa asuvien oppilaiden luona, ja velvoitti syrjäalueiden asukkaat lähettämään lapsensa keskustojen kouluihin. Kokoaminen suuriin koulukeskuksiin ja asuntoloihin sekä suomeksi annettu, suomalaisen kulttuurin arvoja korostava opetus vieroitti saamelaislapsia tehokkaasti omasta taustastaan ja kulttuuristaan. Suomalaisten arvojen sisäistäminen on heijastunut vielä nykyisin esimerkiksi saamen kielen opetukseen liittyvänä nurjamielisyytenä. Huolimatta kielteisistä muutoksista sota-aika toi mukanaan myös saamelaisten kannalta myönteisiä seurauksia. Yleiset asenteet saamelaisia kohtaan muuttuivat ihmisarvoja ja pienten vähemmistöjen oikeuksia korostavan kansainvälisen kehityksen myötä. Myös saamelaisten oma yhteistoiminta vireytyi. Sitä kuvastivat muiden muassa Helsingissä vieraillut saamelaislähetystö ehdotuksineen saamelaisten olojen >turvaamiseksi sekä valtion asettama Saamelaisasiain komitea, jonka vuonna 1952 julkaisemassa mietinnössä ehdotettiin valtion toimenpiteitä saamelaisten hyväksi. Ehdotukset eivät kuitenkaan näkyneet virkamiesten toiminnassa moneen vuosikymmeneen. Vasta 1970-luku toi mukanaan saamelaisen "renessanssin", jossa saamelaisasioita taas alettiin arvostaa.
|
